Samalla viivalla Jyväskylässä
Kuinka juuri minä voin omana itsenäni palvella seurakunnassa? Tätä kysellään vapaaehtoisten koulutuksessa. Heissä kirkolla on ääretön voimavara ‑ jos se vain osataan ottaa käyttöön.
Kahvikupit kilisevät Jyväskylän vanhassa pappilassa, kun alkamassa on viides Samalla viivalla -kurssin ilta. Kurssilaiset ovat pioneereja, sillä koulutus on aivan uusi.
‑ Aiemmin ei ole nähty tärkeäksi, että maallikoita koulutetaan näin syvällisesti. Nyt aika alkaa olla kypsä tällaiselle, sanoo kurssia vetävä Kari Valkonen.
Ihmiset nostelevat tuoleja kehään pappilan saliin. Alkuun lauletaan virsi 525, jonka sanat sopivat iltaan erinomaisesti. Anna, Kristus, rohkeutta mennä maastoon tiettömään, jossa merkkejä en tunne, vaille vastausta jään. Tätä pohtii jokainen paikalla oleva: mikä on juuri minun paikkani seurakunnassa?
Sisimmässä syttyy jotakin
Koulutettavilla on paksut monisteniput. Samalla viivalla -kurssi ei ole kenties helpoimmasta päästä: materiaalin kautta sukelletaan omaan persoonallisuuteen. Iltoja on kymmenen, ja niillä otsikoita kuten "Minun tapani toimia" tai "Oma identiteetti". Paikkaa seurakunnassa etsitään alkaen ihmisenä olemisen perusteista.
Ilta kulkee keskustellen, ei luennoiden. Paljon pohditaan sitä, mitä seurakunnassa saa vapaaehtoisena tehdä, ja mitä ihmiset vielä tahtoisivat olla tekemässä.
Tätä miettimässä on 14 naista ja kaksi miestä. Miksi he ovat lähteneet mukaan?
‑ On arvokasta käyttää aikaa yhdessä oman elämän tärkeimmän johtotähden äärellä, eräs naisista toteaa. Toinen täydentää, että on suorastaan ylellisyyttä saada miettiä näinkin isoja asioita. Syvällinen materiaali ei ahdista heitä.
‑ Se sytyttää jotakin, kun ollaan näin yhdessä, toteaa kolmas.
Valkonen toteaakin, että kurssiin sisältyvä itsensä analysoiminen on mahdollisuus, ei uhka. Analyysien tuloksia ei tuoda muiden näkyville, vaan löytöjen on tarkoitus auttaa ihmistä itseään.
‑ Kurssin sanoma on yksinkertaisesti se, että "teitä tarvitaan, olette arvokkaita monella tapaa", hän tiivistää. Jokaisella ihmisellä on omat lahjansa, ja tarkoitus on etsiä niitä.
Saako seurakunnassa toteuttaa itseään?
Osa kurssilaisista on pitkän linjan vapaaehtoisia, osa uusia tulijoita. Joku kantaa uskollisesti Yhteisvastuukeräystä, toiset keräävät rahaa Kabuliin kirpputoripöydän avulla. On hyviä kokemuksia, mutta joskus vapaaehtoinen voi kokea jäävänsä syrjään.
‑ Usein käy niin, että saa kantaa ehkä kolehtia tai lukea tekstejä, mutta ei saa tehdä sitä mitä eniten tahtoisi, pohtii eräs miehistä. Valkonen tarttuu asiaan.
‑ Niin, saako seurakunnassa toteuttaa itseään?
Joku toinen tuo esiin huolensa siitä, kaikkoavatko ihmiset seurakunnasta, jos siellä ei voi tehdä itse mitään. Nämä ihmiset ottavatkin vapaaehtoistyön vakavasti. Keskusteluissa piirtyy kuva seurakunnasta, jossa jäsenet eivät istu yleisönä kirkonpenkissä vaan rakentavat kirkkoa yhdessä. Seurakunnasta, jossa yhteys pelaa ja jäsenet ovat sitoutuneita.
Jyväskylän seurakunnasta kurssia seuraa kolmen pastorin palauteryhmä. Yksi heistä, Kristiina Ridanpää, on myös sitä mieltä, että vapaaehtoiset ovat kirkolle välttämättömiä.
‑ Seurakunta on ihmisten yhteinen homma. Kovin vähäiseksi jäisi toiminta, jos sitä tekisivät vain palkatut ihmiset!
Samaa mieltä on Valkonen.
‑ Kirkon taloudellinen tilanne on yhä tiukempi. On tärkeää saada vapaaehtoisia vastuullisempiin ja pitkäkestoisempiin tehtäviin. Kirkosta on tullut melko virkakeskeinen. Nyt on aika avata rohkeasti keskustelua muutoksesta.
Sekä Valkonen että Ridanpää näkisivät vapaaehtoisia mielellään vastuullisissa tehtävissä, kuten vapaaehtoistiimien vetäjinä.
‑ Niin papille jäisi aikaa keskittyä omaan tehtäväänsä organisoinnin sijaan, Ridanpää selittää.
Evankeliointia kapakan tiskillä
Miksi kurssilaisille on tärkeää olla vapaaehtoisena? Ulla Koskisella on vastaus.
‑ Seurakuntahan on kaikki ihmiset! On saatava kaikki yhteisen Sanan ääreen, hän pohtii. Vapaaehtoinen voi omalla elämällään innostaa toisiakin kirkkoon. Jos papin liperit pelottavat ihmisiä, voi ruohonjuuritasolta olla helpompi lähestyä.
‑ Olin pitkään kapakassa töissä. Siinä tiskillä sai kovasti evankelioida, Koskinen nauraa.
Raija Hasun veti mukaan vapaaehtoistyöhön tuttu diakoniatyöntekijä. Nyt hän käy säännöllisesti tapaamassa useampaa vanhusta.
‑ Tämä koulutus on tarpeen, hän sanoo ja toivoo, että kurssi voisi antaa kohtaamisiin apua.
Kumpikin naisista kokee saaneensa seurakunnalta tukea.
Koskiselle on tärkeää olla seurakuntauskollinen. Samaa arvostaa Ridanpää. ‑ On hyvä, jos vapaaehtoinen voi sitoutua tiettyyn seurakuntaan kantamaan vastuuta.
Ilta alkaa olla ohi, mutta Koskisella on vielä ajatus sanottavana.
‑ Jospa tästä alkaisi jotakin, joka voisi mennä tulen lailla ympäri Suomen. Kun ihmiset tulevat yhteen, voi jokainen tulla rohkaistuksi. Että evankeliumi tavoittaisi kaikki.
| 
